torstai 14. heinäkuuta 2016

HOVERBOARDILLA POKEMONEJA JAHTAAMAAN / CHASING POKEMONS

Call me oldfashioned, mutta olen huolissani. Ihminen on luotu liikkumaan, ei leijumaan ympäriinsä hoverboardeilla. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että todellisuus on virtuaalitodellisuutta arvokkaampaa. Juuri eilen heräsin tajuamaan mm. sen, että meillä ei ole ollut televisio käyttövalmiudessa sitten viime syyskuun. Silloinkin kun se oli, ei sitä katsottu juuri koskaan.

Käytössä on minullakin Facebook, Twitter, Youtube ynnä muut, mutta voin elää myös ilman. Eilen illalla vietimme kolme tuntia metsässä mustikoita ja sieniä poimien, ilman Pokemonin metsästystä. Puhelimella otettiin parit kuvat ja katsottiin bussiaikataulut. Thats it.



On teknologiasta hyötyäkin, en ole amish. Rakastan ottaa kuvia ja tykkään kuvata videoita puhelimella ja esimerkiksi jotkin appsit ovat muodostuneet minulle ihan kullanarvoisiksi, mutta oikeasti, aikuiset ihmiset keräilemässä Pokemoneja? Minä keräsin ala-asteella Pokemonkortteja ja niitä sitten kavereiden kanssa vaihtelin, mutta että käyttäisin aikaani naama puhelimen näyttöön naulittuna ja kulkisin pöheikössä jonkun Bulbasaurin perässä, nou. Eikä tässä huolestuttavaa ole ainoastaan pelaavat aikuiset, vaan tietysti myös lapset.

Ihan liian monta kertaa on jo tullut vastaan pieni poikia matkalla jalkapallotreeneihin, hoverboardilla matkaa taittaen. Missä jamassa on kohta arkiaktiivisuutemme? Kuulin tuttavaltani myös surkuhupaisasta tapauksesta, jossa liikuntahaasteeseen osalistunut ihminen oli kokenut mm. raitiovaunulla ja bussilla liikkumisen haasteeseen sopivaksi liikunnaksi, ja täten merkannut myös näillä välineillä kuljetut matkat ylös. Olen myös jo useamman kerran todistanut tilanteen, jossa näyttöä tuijottaessa on käppäilty melkein kuolemaan auton tai raitiovaunun alle.

Itse en siis jahtaa Pokemoneja hoverboardilla, enkä myöskään kuluta aikaani television ääressä. Puhelimeeni ei ole ladattuna yhtään peliä. Myönnän ostateeni taannoin Xbox Onen, jolla silloin tällöin pelailemme kotona yhdessä räiskintäpelejä tai katsomme jonkun elokuvan kerra, pari kuukaudessa. Silloin kun käytän aikaani johonkin viihteeseen netissä tai muualla, haluan että se on jotain mikä kehittää minua ihmisenä ja mistä opin jotain, katselen inspiroivien ja fiksujen ihmisten opettavaisia videoita Youtubesta tai kuuntelen Podcasteja.



Ei  vaan huvita käyttää aikaa tyhjäpäiseen virtuaalitodellisuuteen kun voi elää tätä elämää tässä ja nyt. Me käytetään illat salitreeneissä, painimalla tai lenkillä, käydään kalastamassa, mustikassa ja sienestämässä. Se on mielestäni oikeaa elämää, ja eritoten juuri sellaista elämää mitä haluan elää. Jos haluat elää virtuaalitodellisuudessa sohvalla istuen tai laudalla leijuen, se on toki oikeutesi, mutta silloin ei tarvitse ihmetellä jos selkää kolottaa tai jos painoa kertyy. Ja sitä en nyt oikeastaan lähtisi liikunnaksi laskemaan, jos niitä Pokemoneja kerätään naama näytössä. Vaikka parempi sekin kun ei mitään.

Tuskin moni miettii kuolinvuoteellaan, että olisinpa saanut kiinni sen Ekansin silloin Pokemonissa, tai että olisinpa katsonut enemmän tositeeveetä. Sen sijaan ehkä mietitään, että olisinpa viettänyt enemmän aikaa rakkaiden kanssa.

Wall E elokuvassa vuosia sitten esitetty skenaario näytön ääressä kapseleissa makoilevista pullukoista ei ole enää ainoastaan kaukainen ajatus, vaan valitettavasti jo melkein käsin kosketeltava todellisuus.



Olisikohan jo aika herätä tähän elämään ja todellisuuteen? Olen puhunut. Ugh.


------------

Pokemons and hoverboards are not for anyone. Please people choose reality, not virtual reality.


-Natasa


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti